Luku 2: Lepakoita!

Jaana käveli keskuskatua pitkin miettien uutta aihetta piirrokselleen. Hän oli tykästynyt aiemmin viikolla peilipintaisiin palloihin sekä siihen miten niiden heijastuksien kautta saattoi nähdä maailman. Ihmisten, puiden ja katujen katseleminen oudon venyneinä oli hauskaa itsessään eikä oman kuvan piirtäminenkään sellaisen avulla ollut hullumpi ajatus. Erään isomman peilipallon saattoi myös avata ja sen sisällä oli kupera peilipinta, mikä oli ollut lopulta varsin mukava yllätys.

Jaana heräsi ajatuksistansa kuullessaan eräänlaista kirkunaa, joka nousi ja laski, ja jonka lujuus kasvoi nopeasti. Hän peitti äkkiä korvansa samalla kun katsoi ylös koettaen löytää mistä ääni mahtoi tulla kadulta ja näkikin tummia hahmoja lentämässä lähempänä taivaanlakea ja josta osa syöksyi välillä lähemmäs katua.

Jaana rypisti otsaansa ja eikä hänen ilmeensä ollut erityisen iloinen kun hän lähti juoksemaan kohti kotia. Kun muutama lentävää otusta – ne näyttivät aivan lepakoilta, mutta olivat hiukan isompia – tuli lähemmäs Jaana hän kirkaisi ja suojeli päätään kirjallaan jatkaen samalla juoksemistaan. Muut asukkaat kadulla olivat yhtä hämmennyksissään – osa katsoi ylös ja toiset juoksivat pois.

Jaana huomasi yhden ratikoista pysähtyneen pysäkilleen ja sen ovet olivat auki, joten hän säntäsi sitä kohti. Lepakot eivät näyttäneet olevan erityisen kiinnostuneita hänestä, joten hän pääsi kuin pääsikin ratikkaan sisälle muutamassa lyhyessä sekunnissa.

Ratikan kuski tirkisteli matkustajien mukana taivaalle ja sitten kun isompi parvi jättiläislepakoita tuli kohti ratikkaa hän sulki ratikan ovet. Jaana huokaisi helpotuksesta kun korviin sattuva ääni vaimeni siinä samalla.

Jaana ihmetteli muiden mukana mistä otukset olivat tulleet ja miksi samalla kun kuski kuulutti, että ratikka jatkaisi normaalisti matkaa, mutta voisi pysähtyä tarvittaessa jättämään matkustajia pysäkkien välillä johtuen huonosta säästä. Kuski tuntui näkevän erityisesti vaivaa sille, että perusteli tätä päätöstä pysähtyä pysäkkien välillä ja huono sää vaikutti olevan lähin perustelu, joka hänelle tuli mieleen siitä miksi olisi hyväksyttävää pysähtyä matkan varrella ohjesääntöjen mukaan.

Jaana kurtisti kulmiaan miettiessään tuota, mutta päätyi sitten katsomaan muita ratikassa matkustavia. Kuten usein muulloinkin ratikassa siellä oli kirjava väenpaljous. Yhdellä etummaisista penkeistä oli nainen violetissa mekossa ja hänellä näytti olevan valkoinen alushame sekä korkokengät. Leveälierinen hattu oli samanvärinen kuin mekkokin. Hänen takanaan oli vihreätakkinen mies, jonka mustat hiukset ja terävä katse olivat suorastaan pysäyttäviä. Ihmiset reagoivat niin erilaisilla tavoilla kaikkeen tällaiseen outoon, mutta kaikki olivat kuitenkin samassa veneessä – no siis ratikassa - Jaana täsmensi itselleen.

Erilaisten otusten eksyminen kaupunkiin ei ollut erityisen yleistä eikä harvinaista. Hiukan erikoista oli lepakoiden suuri määrä ja koko, mutta ei näyttänyt siltä että ihmiset olisivat lopulta erityisen hädissään vaikkakaan ei tällainen häiriö arkielämään ollut miellyttävä. Jaana saattoi kuvitella, että seuraavassa kaupunginhallituksen kokouksessa olisi kymmeniä ihmisiä kysymässä miksi tätä riesaa ei estetty ja selvittämässä kenen syytä oli ettei päivä jatkunut normaalisti välittömästi.

Arjen ajoittaiset häiriöt saivat ihmiset valittamistuulelle ja useimmiten he katsoivat, että virkamiehet olivat työnsä puolesta velvollisia kuuntelemaan heidän huoliansa ja murheitansa sekä vastuussa niiden korjaamisesta. Toisinaan ihmiset olivat kuulemma oikeassakin sellaisesta, mutta vanhempien keskusteluiden perusteella eivät aivan yhtä usein kuin ihmiset vaikuttivat uskovan. Olihan siinä toki se, että jos ihmiset eivät uskoneet jonkun olevan vastuussa ja joku oli siitä vastuussa muttei toteuttanut sitä, niin se oli paljon toimimattomampi tilanne kuin se, että joku koetti selvittää kenen vastuulla asia oli vaikkei se ollut kenenkään vastuulla. Käytännössä kuitenkin villieläinten seikkailut kaupungissa taisivat kuulua poliisille vaikka Jaana ei nyt aivan ollut varma mitä esimerkiksi Pertti-setä nyt oikeasti kykeni tekemään laumalla lentäviä lepakoita.

Jaana kuitenkin havahtui ajatuksistaan huomatessaan, että ratikka oli hänen kotinsa kohdalla.

”Minä jäisin tässä, jos kerran on mahdollista.” Jaana sanoi kuskille.

”Mikäs siinä. Toivottavasti nuo eivät kiusaa sinua loppu matkasta.” Kuski vastasi takaisin ja avasi ratikan oven niin, että Jaana pääsi livahtamaan ulos.

Ulkona ei näkynyt enää ihmisiä yhtä paljoa, joskin Jaana sivusilmällään näki paloauton hätistelevän lepakoita vesitykin avulla. Lepakoiden ulina oli edelleen karmiva, mutta Jaanan ei tarvinnut kärvistellä kauaa kun hän pääsi ensiksi porttikongiin, sieltä sisäpihalle ja lopulta rappukäytävään turvaan.

Rappukäytävässä Jaana pysähtyi hetkeksi ja jäi miettimään miten kovaa veden täytyisi tulla tykistä, että se yltäisi keskuskadun muodostaman kiepin lakipisteeseen ja sataisi sitten vastapuolelle katua. Oikeastaan olisi aivan mahtavaa olla sellainen trampoliini, josta pomppaamalla tipahtaisi toisella puolella olevalle trampoliinille Jaana pohti. Hän jatkoi ajatusta miettimällä miten iso sisäisen maailman pitäisi olla, että tuota olisi järkevää kokeilla. Kenties vähän isompana hän voisi tehdä jättitrampoliinimaailman, jossa hän voisi pomppia eri muotoisissa avaruuksissa.

Jaana katsoi siinä sitten itseään rappukäytävän peilistä, suoristi hiukan hiuksiaan ja käveli kotiovelleen. Hän avasi sen hipihiljaa siltä varalta että vanhemmat olisivat kotona ja jos nämä olisivat liian huolissaan tilanteesta. Suunnitelma kuitenkin kariutui siihen, että äiti olikin eteisessä odottamassa Jaanaa ja halasi häntä heti kun hän astui sisälle sanoen ”Siinähän sinä olet! Ja aivan kunnossa minun Jaanaseni.”

”Joo, joo, äiti. Tulin ratikalla ja ratikka jätti minut porttikongin eteen ’huonon sään takia’” Jaana selitti.

”Vilpurilla taisi olla työvuoro tänään ratikassa.” Äiti kommentoi hymyillen hiukan.

”Niin oli.” Jaana myönsi.

”Isäsi jäi töihin. Tämä ’huono sää’ alkoi juuri kun hän oli lähdössä töistä ja he koettavat keksiä jotain mikä auttaisi tilanteeseen pikaisesti.” Äiti sanoi.

”Paloauto ei näyttänyt auttavan ihan kauhean paljoa lepakoiden kanssa.” Jaana vastasi.

”Varmaan kokeilevat jonkinlaista katolle asettavaa valoa tai äänitorvea. Yleensä villieläimet eivät pidä melusta tai kirkkaista valoista.” Äiti sanoi.

Jaana riisui kenkänsä ja laittoi ulkovaatteensa naulaan jatkaen äidin kanssa jutustelua sitten keittiössä. Äidillä oli valmiina voileipiä ja teetä, mutta hän sanoi että voisi odottaa hetken ennen pääruuan syömistä jos isä pääsisi syömään aterian heidän kanssaan.

Jaana mutusteli voileipiä katsoen ikkunasta ulos paloauton ja lepakoiden kohtaamista. Hän piirteli samalla kuvan sekä laskelmat siitä miten kovaa vesitykistä pitäisi tulla vettä, että se yltäisi toiselle puolelle keskuskatua.

Äiti katseli hänen kanssaan ulos ja kertoili samalla siitä miten erilaisten villieläinten kanssa pärjäsi, jos niitä kohtasi yksin erämaassa. Äiti oli vaeltanut aiemmin enemmänkin erämaassa ja tiesi siten varsin paljon yksinkertaisemmista ongelmanratkaisukeinoista. Huolimatta siitä miten kaupunkilaiset vaikuttivat suorastaan avuttomilta jättiläislepakkolauman yllättäessä, niin suurin osa oli käynyt asepalveluksen ja jos heidän oikeasti täytyisi koettaa selvitä niin pärjäisivät aivan hyvin.

Jaana oli joskus miettinyt mihin aselajiin hakisi kutsunnoissa, mutta siihen olisi vielä varsin paljon aikaa. Siviilipalvelus olisi toki mahdollinen, mutta Jaana epäili että äiti pettyisi häneen hiukan jos hän valitsisi sen. Äiti oli kuitenkin reservin kapteeni ja mielellään kertoili kaikenlaisia juttuja palvelusajoiltaan.

Jaana epäili, että kaupungista löytyisi ties kuinka monta, jotka kykenisivät vaikkapa vääntämään avaruuden rinkeliksi hetkeksi, jos sille olisi tarvetta. Sellaista vain paheksuttiin suuresti, jos ongelman saattoi ratkaista vaikkapa vesitykillä, nuotiolla tai jonkinlaisella sireenillä.

Sireeneistä puheen ollen kuulosti siltä, että moista kokeiltiin parhaillaan lepakoiden häätämiseen. Jaana epäili, että kaupunginvaltuuston kokouksessa joku tulisi vielä valittamaan siitä miten näitä lepakoita oli kohdeltu kun niitä oli ensin ammuttu vesitykillä ja sitten käytetty sireeniä. Puhumattamaan siitä miten ihmisiä tuo sireeni taisi myös häiritä.

Aina välillä sitä kuuli tarinoita siitä miten kaukaisilla mailla ihmiset pienimmästäkin syystä väänsivät painovoiman, avaruuden, ajan tai jonkin muun ilmiön mutkalleen. Jaanalla oli epämääräinen muistikuva siitä, että virantoimituksessa poliisi olisi viime vuonna käyttänyt magiaa seitsämän kertaa. Luultavasti sillä tarkoitettiin sellaista taisteluun käytettävää magiaa, joka meni muiden tahtoa vastaan, sillä Jaana oli varsin varma, että Keskuskadun poliisiasemakin oli sisältä suurempi kuin ulkoa – mikä nyt ei ollut toki temppu eikä mikään, mutta taidettiin laskea kuitenkin magiaksi. Ellei magia viitannut vain voimankäyttötarkoituksessa tehtyihin tekoihin. Jaana ei ollut aivan varma miten se lopulta meni.

Lepakot näyttivät kuitenkin lähtevän nyt pois Keskuskadun tietämiltä, joten isä taitaisi ehtiä syömään ruokaa heidän kanssaan. Hänen laskelmansa paineesta, jolla veden täytyisi tulla tykistä ulos, oli myös valmis kuin myös hänen näkemyksensä lepakoista.