Luku 1 : Keskuskatu

Keskuskatua kävellessä sen mukulakiveys ja kiveykseen tehdyistä pyöreistä aukoista kasvavat tammet lienivät ensimmäinen asia mihin kiinnitti huomiota. Puita ympäröivät mustaksi maalatusta raudasta taivutetut ympärykset ja niiden juurella kasvoi hiukan ruohoa. Muutaman kymmenen metrin välein vuorotellen kummallakin puolella keskuskatua oli joko penkkejä joiden istuinosa oli tehty vihreäksi maalatusta puusta ja tukirakenne oli maalattu valkoiseksi ja tehty jonkinlaisesta putkesta. Kenties puolen kilometrin välein penkkien tai pyörätelineiden sijaan löytyikin ratikkapysäkki. Kadunreunan talot eivät olleet mitenkään kummoisia. Varsin tukevan näköisesti rakennettuja kerrostaloja, joiden seinät oli maalattu haaleilla pastellin sävyillä. Siellä täällä kerrostaloissa oli porttikongeja, jotka johtivat talojen sisäpihoille.

Riippuen kuka olit, niin tässä näyssä ei kenties ollut mitään erityistä, mutta kahteen asiaan ihmiset päätyivät kiinnittämään huomiota jos viettivät enemmän aikaa keskuskadulla. Ensimmäkin keskuskatu näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jos katsoit suoraan sitä eteenpäin. Toisekseen jos katsoit ylös näit sen muodostavan renkaan.

Kadun kivijalkaliikkeet olivat varsin arkisia. Kadulta löytyi muutama ruokakauppaa, antikvariaatti, matto-, valaisin- ja tekniikkaliikkeet sekä taidegalleria ainakin näin äkkiseltään katsoen. Eräässä kohdassa kadun laidassa oli pieni puisto. Puiston halki johti hiekkatie, jota reunusti tummasta graniitista tehty reunus ja kasvit kasvoivat hiukan maantasoa korkeammalla. Yhdestä laidasta kiveen kiinnitettynä oli messinkinen laatta, johon oli kaiverrettu puiston nimi sekä sen lahjoittajasta joitain huomioita.

Yleensä paikalliset tottuivat oman asuinalueensa erikoisuuksiin eivätkä edes ajatelleet niitä. Melkein mistä tahansa minkä kanssa tottui toimimaan tuli arkista eikä se saanut aikaan samanlaista reaktiota ihmisissä kuin minkä ensikokemus sai. Toisaalta enemmän matkustavat olivat nähneet kaikenlaisia ihmeitä, joita todellisuus saattoi tuoda vastaan. Omituisuudesta tuli varsin suhteellista enemmän matkaavien keskuudessa ja jos näitä kiertolaisia oli uskominen, niin ratikat ja lamput olivat itsessään poikkeuksellisia ja enemmän huomiota herättäviä kuin yksi suora keskuskatu.

Jaana huokaisi syvään ja mietti josko saisi vielä joskus lähdettyä matkustelemaan. Hän oli ollut sellainen hiirulainen ettei hän ollut käynyt edes tavallisimmilla matkoilla lähikaupunkeihin – paikoista joissa melkein kaikki hänen ystävänsä olivat jo käyneet. Sitä löysi elämässään mitä erilaisimpia syitä olla lähtemättä kauemmas kotoa vaikka toisaalta haaveilikin matkustelemisesta sekä siitä mitä kaikkea voisikaan nähdä.

Lähteminen toisaalle tutun ja turvallisen keskeltä toisaalta ei ollut välttämätöntä sille, jos halusi nähdä outoja ja erikoisia asioita. Jaana nimittäin tapasi piirtää fantastisia maisemia – sellaisia joista oli kuullut tarinoita sekä mitä ikinä mieleensä pälkähtikin. Äiti oli aina kannustanut häntä piirtämään ja isä ei koskaan pannut pahakseen hänen harrastustansa. Päinvastoin isä oli ostanut hänelle kirjoja, malleja sekä muita tarpeita joiden avulla hän saattoi kehittää taitojaan pidemmälle. Isä oli korostanut yhtä asiaa – nimittäin sitä että jos hän harrasti piirtämistä, niin täytyi aina tietää matematiikka piirretyn taustalla. Tästä äitikin oli ollut varsin samaa mieltä silloin kun Jaana oli tylsistyneenä valittanut sitä miksi täytyisi laskea ja visualisoida miten ja mistä valon säteet kulkisivat kussakin kuvassa. Äiti oli sanonut, että sellaisesta nyt vain on hyötyä elämässä sitten vähän myöhemmin.

Oli niin tai näin, niin Jaana oli noudattanut ohjetta. Sellainen oli oikeastaan helppoa, sillä heidän kotinsa oli täynnä erilaisia leluja ja pelejä, jotka kannustivat tämän kaltaiseen tottumukseen. Koulukin toki kannusti tekemään läksyt kunnolla, mutta jotenkin piirtäminen ja pelit tekivät siitä kaikesta todellisempaa.

Eräs mitä Jaana ei aivan ymmärtänyt oli erottelu kiertolaisten ja asukkaiden ajattelutapojen välillä, mistä kaupunkilaiset puhuivat. Tapasivat sanoa etteivät ajattele niin kuin me ajattelemme. Isä oli tästä kysyttäessä joskus sanonut, että kaupungissa totuttiin siihen että oli sähköä ja työkaluja, mutta sivistyksen tuolla puolen joko sinulta puuttui infrastruktuuri käyttää teknologiaa tai sitten saatoit kohdella kaikkea mikä vielä toimi taikaesineinä, joita ei tarvinnut ymmärtää. Isä oli sanonut, että kaupungit olivat kuin keitaita tyhjyyden keskellä – keitaita joita piti yllä ymmärrys, joka kasvatettiin jokaiselle sukupolvelle uudestaan lelujen avulla.

Jaana oli miettinyt mitä isä yritti sanoa ja vähän säikähtänytkin matkustamista. Jos matkustaminen teki ihmisistä yksinkertaisia, niin hän ei ollut varma halusiko hän sittenkään matkustaa. Äiti oli toki tuolloin rauhoitellut häntä hiukkasen sanomalla, että opimme kantamaan sisällämme omat maailmamme eikä niiden tarvinnut yksinkertaistua jos tahdoimme säilyttää sen mitä pidimme tärkeänä. Koneet, tarinat ja pelit olivat kulttuuria eivätkä ihmiset helpolla luopuneet sellaisesta äidin mukaan.

Jaana oli jäänyt pohtimaan tuota ja päättänytkin, että kantaisi mukanaan aina kirjaa täynnä piirrustuksia hänelle rakkaimmista laitteista, peleistä ja tarinoista, niin että hän aina saattaisi tehdä niistä todellisia minne ikinä menisikään. Päätös oli saanut vanhemmilta täyden hyväksynnän kun hän oli kertonut tästä heille. Isä olikin antanut hänelle seuraavana päivänä nahkakantisen kirjan piirroksia varten.

Kievari oli yksi parhaita paikkoja jutella kiertolaisille sekä kuulla näiden tarinoita kaukaisista paikoista. Jaana tapasi pitää mukanaan piirroslehtiötä ja kyniä aina siellä käydessään voidakseen piirtää kuvia kaikista niistä kaukaisista paikoista, joista matkalaiset kertoivat. Loputtomista aavoista, lentävistä laivoista ja oudoista sattumuksista. Eräät sanoivat, että jos kuljit tarpeeksi kauas, niin mikä tahansa minkä kykenit kuvittelemaan löytyisi olkoon kuvittelemasi tie tähtiin tai kaupunki, joka koki saman päivän uudelleen ja uudelleen. Jaana ei ollut tästä aivan varma, mutta hän ei toisaalta tiennyt mitä sanoa vastaankaan kun kysyttäessä kiertolaiset huomauttivat että kaupungilla oli keskuskatunsa ja se oli jo mainitsemisen arvoinen outous.

Ilkka usein kysyi kummajaisista ja muista otuksista, joita joskus eksyi kaupunkiinkin asti. Ilkka oli aina kiinnostunut elävistä olennoista siinä missä Jaana mieluummin kuvitteli maisemia ja koneita. Sysmien laumoista, jotka kuulemma vainosivat matkalaisia etenkin villeillä alueilla. Rajamaista, jonne putkahti mahdottomuuksia, joita kukaan ei ollut kuvitellutkaan.

Kerran eräs matkalainen – hänen nimensä oli ollut Härkämöinen – oli suostunut näyttämään oman sisäisen maailmansa Jaanalle ja Ilkalle sitä vastaan, että sai muutama Jaanan piirrosta. Hänen sielunsa oli ollut varsin kodikas. Se oli ollut sellainen puutakan lämmittämä, puun tuoksuinen ja pehmeän keltaisen valon lämmittämä koti. Ehkä parhaiten sitä kuvasi siellä ollut pitkä massiivipuusta tehty pöytä, jonka ympärillä oli kaksi pidempää penkkiä sekä pari pölleistä tehtyä yhden istuttavaa penkkiä. Katosta oli roikkunut himmeli ja ikkuna avautui lumiseen öiseen maisemaan. Härkämöinen oli laittanut Jaanan piirrustukset erään kirjahyllyn tasolle nojalleen ja kertonut, että askartelisi vielä niille kehykset kunhan ehtisi.

Oli tuntunut hienolta kun joku kokenut kiertolainen oli arvostanut hänen piirroksiaan niin suuresti, että halusi ne osaksi omaa sieluansa. Jaana oli ollut kenties himpun verran kateellinenkin sillä hänen oma sisäinen maailmansa ei ollut vielä ollenkaan yhtä pysyvä. Hän ei voinut edes säilyttää siellä tavaroitansa vaan ne pulpahtivat takaisin jos hän lopetti keskittymisen omaan maailmaansa. Ilkka oli siihen sanonut että ei kellään heidän ikäisellään vielä ollut omaa maailmaa ja kysynyt sitten Härkämöiseltä oliko kaikki maailmassa ollut joskus osa jonkun sielua. Härkämöinen oli sanonut ettei tiennyt, mutta jatkanut sitten että kävisi se toki järkeensä. Oudoimmat paikat olivat hänen mukaansa aina alkaneet jonkun omista haaveista ja kuvitelmista olkoon kyse leijuvista saarista tai paikoista, jotka jäivät kiertämään yhtä kehää. Siinä hän oli suorastaan vakavoitunut ja sanonut, että matkustaessa kannatti olla varovainen sillä, että joskus joidenkin sielut jäivät kiertämään yhtä kehää ja sellaiseen ei kannattanut jäädä ansaan. Hulluksihan sellaisessa tulee, jos kaiken kokee uudelleen ja uudelleen hän oli sanonut.

Ilkka oli kysellyt siinä sitten erilaisista pedoista. Sellaisista, jotka tulivat pesimään sinun sieluusi tai sellaisista, jotka kantoivat omaa pesäänsä mukanaan kaikkialle tai sellaisista, jotka olivat aiemmin olleet kiertolaisia joille tuli yhä omituisempia pakkomielteitä. Härkämöinen oli siinä sitten kertoillut kärsivällisesti tarinoita ja sanonut, että matkustaminen auttoi pitämään mielen avarana ettei jäänyt pelkästään omien ideoidensa keskelle. Siksi hän kuulemma piti Jaanan piirroksista kun ne muistuttivat sellaisesta mitä hän itse ei muuten olisi ajatellut. Oman sielun sisustamisen valinnat olivat kuulemma hyvinkin hienovaraisia kun sudenkuoppia oli ainakin yhtä monta kuin oli sieluakin.

Härkämöinen kertoili, että kerran kuulemma oli käynyt eräässä sielussa, joka oli valtava kellokoneisto, joka piirsi hiekkaan kuvioita. Pöytä, jonka ääressä hän oli istunut oli ollut valtavan rattaan päällä, joka pyöri jatkuvasti samalla kun Härkämöinen oli jutustellut tuon sielun omistajan kanssa.

Ilkka kysyi sitten miksi tehdä jotain niin erikoisia sieluja sekä miksi muut sitten menivät käymään niissä. Härkämöinen vastasi, että usein oudoimmista löytyi hienoimpia asioita. Portteja paikkoihin joissa kukaan muu ei ollut käynyt, esineitä joita ei voinut saada mistään muualta tai tietoa ja tarinoita. Ilkka oli siinä kysynyt sitten minkälaisia esineitä sitä sitten saattoi löytää sellaisista paikoista ja Härkämöinen vastasi, että kaupungistahan sai esimerkiksi valaisimia, joita ei saanut melkein mistään muualta.

Jaana oli jäänyt miettimään silloin, että oliko kaupunkikin jonkun sielun sisällä ja jos oli niin kenen sekä sitä miten ihmeessä se toimi jos hän meni omaan maailmaansa, ollessaan Härkämöisen kodissa tämän ollessa kaupungissa jos kukin niistä oli osa jonkun maailmaa.

Isä oli myöhemmin kysyttäessä kertonut, että osa maailmoista jäi elämään sen jälkeen kun ne synnyttänyt ihminen oli kuollut. Monet jättivät perinnöiksi koteja, mutta isä varoitti ettei sellaiseen kannattanut kiinnittää mahdottomasti huomiota ideana. Perinnöksi muille saattoi hyvinkin jättää piirrustuksen, joka selitti miten jokin kone toimii ja miten se rakennetaan ja sellaisella isän mukaan oli paljon suurempi vaikutus kuin kauniillakaan kodilla. Ajatus tuntui Jaanasta kovin hyvältä ja sai hänet puristamaan luonnoskirjaansa rintaansa vasten kaksin käsin.

Äiti oli siinä vaiheessa kutsunut heidän syömään ja huomauttanut, että kasvien kasvattamista varten oli tärkeää olla tarpeeksi maata. Resepti saattoi olla vaikka kuinka hyvä ikinä, mutta ilman ruokaan tarvittavia aineksia se oli vain paperia – ja sama päti äidin mukaan koneisiinkin. Piirrustukset vaativat sitä, että oli jotain mistä rakentaa koneita.