Luku 2: Lepakoita!

Jaana käveli keskuskatua pitkin miettien uutta aihetta piirrokselleen. Hän oli tykästynyt aiemmin viikolla peilipintaisiin palloihin sekä siihen miten niiden heijastuksien kautta saattoi nähdä maailman. Ihmisten, puiden ja katujen katseleminen oudon venyneinä oli hauskaa itsessään eikä oman kuvan piirtäminenkään sellaisen avulla ollut hullumpi ajatus. Erään isomman peilipallon saattoi myös avata ja sen sisällä oli kupera peilipinta, mikä oli ollut lopulta varsin mukava yllätys.

Jaana heräsi ajatuksistansa kuullessaan eräänlaista kirkunaa, joka nousi ja laski, ja jonka lujuus kasvoi nopeasti. Hän peitti äkkiä korvansa samalla kun katsoi ylös koettaen löytää mistä ääni mahtoi tulla kadulta ja näkikin tummia hahmoja lentämässä lähempänä taivaanlakea ja josta osa syöksyi välillä lähemmäs katua.

Jaana rypisti otsaansa ja eikä hänen ilmeensä ollut erityisen iloinen kun hän lähti juoksemaan kohti kotia. Kun muutama lentävää otusta – ne näyttivät aivan lepakoilta, mutta olivat hiukan isompia – tuli lähemmäs Jaana hän kirkaisi ja suojeli päätään kirjallaan jatkaen samalla juoksemistaan. Muut asukkaat kadulla olivat yhtä hämmennyksissään – osa katsoi ylös ja toiset juoksivat pois.

Jaana huomasi yhden ratikoista pysähtyneen pysäkilleen ja sen ovet olivat auki, joten hän säntäsi sitä kohti. Lepakot eivät näyttäneet olevan erityisen kiinnostuneita hänestä, joten hän pääsi kuin pääsikin ratikkaan sisälle muutamassa lyhyessä sekunnissa.

Ratikan kuski tirkisteli matkustajien mukana taivaalle ja sitten kun isompi parvi jättiläislepakoita tuli kohti ratikkaa hän sulki ratikan ovet. Jaana huokaisi helpotuksesta kun korviin sattuva ääni vaimeni siinä samalla.

Jaana ihmetteli muiden mukana mistä otukset olivat tulleet ja miksi samalla kun kuski kuulutti, että ratikka jatkaisi normaalisti matkaa, mutta voisi pysähtyä tarvittaessa jättämään matkustajia pysäkkien välillä johtuen huonosta säästä. Kuski tuntui näkevän erityisesti vaivaa sille, että perusteli tätä päätöstä pysähtyä pysäkkien välillä ja huono sää vaikutti olevan lähin perustelu, joka hänelle tuli mieleen siitä miksi olisi hyväksyttävää pysähtyä matkan varrella ohjesääntöjen mukaan.

Jaana kurtisti kulmiaan miettiessään tuota, mutta päätyi sitten katsomaan muita ratikassa matkustavia. Kuten usein muulloinkin ratikassa siellä oli kirjava väenpaljous. Yhdellä etummaisista penkeistä oli nainen violetissa mekossa ja hänellä näytti olevan valkoinen alushame sekä korkokengät. Leveälierinen hattu oli samanvärinen kuin mekkokin. Hänen takanaan oli vihreätakkinen mies, jonka mustat hiukset ja terävä katse olivat suorastaan pysäyttäviä. Ihmiset reagoivat niin erilaisilla tavoilla kaikkeen tällaiseen outoon, mutta kaikki olivat kuitenkin samassa veneessä – no siis ratikassa - Jaana täsmensi itselleen.

Erilaisten otusten eksyminen kaupunkiin ei ollut erityisen yleistä eikä harvinaista. Hiukan erikoista oli lepakoiden suuri määrä ja koko, mutta ei näyttänyt siltä että ihmiset olisivat lopulta erityisen hädissään vaikkakaan ei tällainen häiriö arkielämään ollut miellyttävä. Jaana saattoi kuvitella, että seuraavassa kaupunginhallituksen kokouksessa olisi kymmeniä ihmisiä kysymässä miksi tätä riesaa ei estetty ja selvittämässä kenen syytä oli ettei päivä jatkunut normaalisti välittömästi.

Arjen ajoittaiset häiriöt saivat ihmiset valittamistuulelle ja useimmiten he katsoivat, että virkamiehet olivat työnsä puolesta velvollisia kuuntelemaan heidän huoliansa ja murheitansa sekä vastuussa niiden korjaamisesta. Toisinaan ihmiset olivat kuulemma oikeassakin sellaisesta, mutta vanhempien keskusteluiden perusteella eivät aivan yhtä usein kuin ihmiset vaikuttivat uskovan. Olihan siinä toki se, että jos ihmiset eivät uskoneet jonkun olevan vastuussa ja joku oli siitä vastuussa muttei toteuttanut sitä, niin se oli paljon toimimattomampi tilanne kuin se, että joku koetti selvittää kenen vastuulla asia oli vaikkei se ollut kenenkään vastuulla. Käytännössä kuitenkin villieläinten seikkailut kaupungissa taisivat kuulua poliisille vaikka Jaana ei nyt aivan ollut varma mitä esimerkiksi Pertti-setä nyt oikeasti kykeni tekemään laumalla lentäviä lepakoita.

Jaana kuitenkin havahtui ajatuksistaan huomatessaan, että ratikka oli hänen kotinsa kohdalla.

”Minä jäisin tässä, jos kerran on mahdollista.” Jaana sanoi kuskille.

”Mikäs siinä. Toivottavasti nuo eivät kiusaa sinua loppu matkasta.” Kuski vastasi takaisin ja avasi ratikan oven niin, että Jaana pääsi livahtamaan ulos.

Ulkona ei näkynyt enää ihmisiä yhtä paljoa, joskin Jaana sivusilmällään näki paloauton hätistelevän lepakoita vesitykin avulla. Lepakoiden ulina oli edelleen karmiva, mutta Jaanan ei tarvinnut kärvistellä kauaa kun hän pääsi ensiksi porttikongiin, sieltä sisäpihalle ja lopulta rappukäytävään turvaan.

Rappukäytävässä Jaana pysähtyi hetkeksi ja jäi miettimään miten kovaa veden täytyisi tulla tykistä, että se yltäisi keskuskadun muodostaman kiepin lakipisteeseen ja sataisi sitten vastapuolelle katua. Oikeastaan olisi aivan mahtavaa olla sellainen trampoliini, josta pomppaamalla tipahtaisi toisella puolella olevalle trampoliinille Jaana pohti. Hän jatkoi ajatusta miettimällä miten iso sisäisen maailman pitäisi olla, että tuota olisi järkevää kokeilla. Kenties vähän isompana hän voisi tehdä jättitrampoliinimaailman, jossa hän voisi pomppia eri muotoisissa avaruuksissa.

Jaana katsoi siinä sitten itseään rappukäytävän peilistä, suoristi hiukan hiuksiaan ja käveli kotiovelleen. Hän avasi sen hipihiljaa siltä varalta että vanhemmat olisivat kotona ja jos nämä olisivat liian huolissaan tilanteesta. Suunnitelma kuitenkin kariutui siihen, että äiti olikin eteisessä odottamassa Jaanaa ja halasi häntä heti kun hän astui sisälle sanoen ”Siinähän sinä olet! Ja aivan kunnossa minun Jaanaseni.”

”Joo, joo, äiti. Tulin ratikalla ja ratikka jätti minut porttikongin eteen ’huonon sään takia’” Jaana selitti.

”Vilpurilla taisi olla työvuoro tänään ratikassa.” Äiti kommentoi hymyillen hiukan.

”Niin oli.” Jaana myönsi.

”Isäsi jäi töihin. Tämä ’huono sää’ alkoi juuri kun hän oli lähdössä töistä ja he koettavat keksiä jotain mikä auttaisi tilanteeseen pikaisesti.” Äiti sanoi.

”Paloauto ei näyttänyt auttavan ihan kauhean paljoa lepakoiden kanssa.” Jaana vastasi.

”Varmaan kokeilevat jonkinlaista katolle asettavaa valoa tai äänitorvea. Yleensä villieläimet eivät pidä melusta tai kirkkaista valoista.” Äiti sanoi.

Jaana riisui kenkänsä ja laittoi ulkovaatteensa naulaan jatkaen äidin kanssa jutustelua sitten keittiössä. Äidillä oli valmiina voileipiä ja teetä, mutta hän sanoi että voisi odottaa hetken ennen pääruuan syömistä jos isä pääsisi syömään aterian heidän kanssaan.

Jaana mutusteli voileipiä katsoen ikkunasta ulos paloauton ja lepakoiden kohtaamista. Hän piirteli samalla kuvan sekä laskelmat siitä miten kovaa vesitykistä pitäisi tulla vettä, että se yltäisi toiselle puolelle keskuskatua.

Äiti katseli hänen kanssaan ulos ja kertoili samalla siitä miten erilaisten villieläinten kanssa pärjäsi, jos niitä kohtasi yksin erämaassa. Äiti oli vaeltanut aiemmin enemmänkin erämaassa ja tiesi siten varsin paljon yksinkertaisemmista ongelmanratkaisukeinoista. Huolimatta siitä miten kaupunkilaiset vaikuttivat suorastaan avuttomilta jättiläislepakkolauman yllättäessä, niin suurin osa oli käynyt asepalveluksen ja jos heidän oikeasti täytyisi koettaa selvitä niin pärjäisivät aivan hyvin.

Jaana oli joskus miettinyt mihin aselajiin hakisi kutsunnoissa, mutta siihen olisi vielä varsin paljon aikaa. Siviilipalvelus olisi toki mahdollinen, mutta Jaana epäili että äiti pettyisi häneen hiukan jos hän valitsisi sen. Äiti oli kuitenkin reservin kapteeni ja mielellään kertoili kaikenlaisia juttuja palvelusajoiltaan.

Jaana epäili, että kaupungista löytyisi ties kuinka monta, jotka kykenisivät vaikkapa vääntämään avaruuden rinkeliksi hetkeksi, jos sille olisi tarvetta. Sellaista vain paheksuttiin suuresti, jos ongelman saattoi ratkaista vaikkapa vesitykillä, nuotiolla tai jonkinlaisella sireenillä.

Sireeneistä puheen ollen kuulosti siltä, että moista kokeiltiin parhaillaan lepakoiden häätämiseen. Jaana epäili, että kaupunginvaltuuston kokouksessa joku tulisi vielä valittamaan siitä miten näitä lepakoita oli kohdeltu kun niitä oli ensin ammuttu vesitykillä ja sitten käytetty sireeniä. Puhumattamaan siitä miten ihmisiä tuo sireeni taisi myös häiritä.

Aina välillä sitä kuuli tarinoita siitä miten kaukaisilla mailla ihmiset pienimmästäkin syystä väänsivät painovoiman, avaruuden, ajan tai jonkin muun ilmiön mutkalleen. Jaanalla oli epämääräinen muistikuva siitä, että virantoimituksessa poliisi olisi viime vuonna käyttänyt magiaa seitsämän kertaa. Luultavasti sillä tarkoitettiin sellaista taisteluun käytettävää magiaa, joka meni muiden tahtoa vastaan, sillä Jaana oli varsin varma, että Keskuskadun poliisiasemakin oli sisältä suurempi kuin ulkoa – mikä nyt ei ollut toki temppu eikä mikään, mutta taidettiin laskea kuitenkin magiaksi. Ellei magia viitannut vain voimankäyttötarkoituksessa tehtyihin tekoihin. Jaana ei ollut aivan varma miten se lopulta meni.

Lepakot näyttivät kuitenkin lähtevän nyt pois Keskuskadun tietämiltä, joten isä taitaisi ehtiä syömään ruokaa heidän kanssaan. Hänen laskelmansa paineesta, jolla veden täytyisi tulla tykistä ulos, oli myös valmis kuin myös hänen näkemyksensä lepakoista.

Luku 1 : Keskuskatu

Keskuskatua kävellessä sen mukulakiveys ja kiveykseen tehdyistä pyöreistä aukoista kasvavat tammet lienivät ensimmäinen asia mihin kiinnitti huomiota. Puita ympäröivät mustaksi maalatusta raudasta taivutetut ympärykset ja niiden juurella kasvoi hiukan ruohoa. Muutaman kymmenen metrin välein vuorotellen kummallakin puolella keskuskatua oli joko penkkejä joiden istuinosa oli tehty vihreäksi maalatusta puusta ja tukirakenne oli maalattu valkoiseksi ja tehty jonkinlaisesta putkesta. Kenties puolen kilometrin välein penkkien tai pyörätelineiden sijaan löytyikin ratikkapysäkki. Kadunreunan talot eivät olleet mitenkään kummoisia. Varsin tukevan näköisesti rakennettuja kerrostaloja, joiden seinät oli maalattu haaleilla pastellin sävyillä. Siellä täällä kerrostaloissa oli porttikongeja, jotka johtivat talojen sisäpihoille.

Riippuen kuka olit, niin tässä näyssä ei kenties ollut mitään erityistä, mutta kahteen asiaan ihmiset päätyivät kiinnittämään huomiota jos viettivät enemmän aikaa keskuskadulla. Ensimmäkin keskuskatu näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jos katsoit suoraan sitä eteenpäin. Toisekseen jos katsoit ylös näit sen muodostavan renkaan.

Kadun kivijalkaliikkeet olivat varsin arkisia. Kadulta löytyi muutama ruokakauppaa, antikvariaatti, matto-, valaisin- ja tekniikkaliikkeet sekä taidegalleria ainakin näin äkkiseltään katsoen. Eräässä kohdassa kadun laidassa oli pieni puisto. Puiston halki johti hiekkatie, jota reunusti tummasta graniitista tehty reunus ja kasvit kasvoivat hiukan maantasoa korkeammalla. Yhdestä laidasta kiveen kiinnitettynä oli messinkinen laatta, johon oli kaiverrettu puiston nimi sekä sen lahjoittajasta joitain huomioita.

Yleensä paikalliset tottuivat oman asuinalueensa erikoisuuksiin eivätkä edes ajatelleet niitä. Melkein mistä tahansa minkä kanssa tottui toimimaan tuli arkista eikä se saanut aikaan samanlaista reaktiota ihmisissä kuin minkä ensikokemus sai. Toisaalta enemmän matkustavat olivat nähneet kaikenlaisia ihmeitä, joita todellisuus saattoi tuoda vastaan. Omituisuudesta tuli varsin suhteellista enemmän matkaavien keskuudessa ja jos näitä kiertolaisia oli uskominen, niin ratikat ja lamput olivat itsessään poikkeuksellisia ja enemmän huomiota herättäviä kuin yksi suora keskuskatu.

Jaana huokaisi syvään ja mietti josko saisi vielä joskus lähdettyä matkustelemaan. Hän oli ollut sellainen hiirulainen ettei hän ollut käynyt edes tavallisimmilla matkoilla lähikaupunkeihin – paikoista joissa melkein kaikki hänen ystävänsä olivat jo käyneet. Sitä löysi elämässään mitä erilaisimpia syitä olla lähtemättä kauemmas kotoa vaikka toisaalta haaveilikin matkustelemisesta sekä siitä mitä kaikkea voisikaan nähdä.

Lähteminen toisaalle tutun ja turvallisen keskeltä toisaalta ei ollut välttämätöntä sille, jos halusi nähdä outoja ja erikoisia asioita. Jaana nimittäin tapasi piirtää fantastisia maisemia – sellaisia joista oli kuullut tarinoita sekä mitä ikinä mieleensä pälkähtikin. Äiti oli aina kannustanut häntä piirtämään ja isä ei koskaan pannut pahakseen hänen harrastustansa. Päinvastoin isä oli ostanut hänelle kirjoja, malleja sekä muita tarpeita joiden avulla hän saattoi kehittää taitojaan pidemmälle. Isä oli korostanut yhtä asiaa – nimittäin sitä että jos hän harrasti piirtämistä, niin täytyi aina tietää matematiikka piirretyn taustalla. Tästä äitikin oli ollut varsin samaa mieltä silloin kun Jaana oli tylsistyneenä valittanut sitä miksi täytyisi laskea ja visualisoida miten ja mistä valon säteet kulkisivat kussakin kuvassa. Äiti oli sanonut, että sellaisesta nyt vain on hyötyä elämässä sitten vähän myöhemmin.

Oli niin tai näin, niin Jaana oli noudattanut ohjetta. Sellainen oli oikeastaan helppoa, sillä heidän kotinsa oli täynnä erilaisia leluja ja pelejä, jotka kannustivat tämän kaltaiseen tottumukseen. Koulukin toki kannusti tekemään läksyt kunnolla, mutta jotenkin piirtäminen ja pelit tekivät siitä kaikesta todellisempaa.

Eräs mitä Jaana ei aivan ymmärtänyt oli erottelu kiertolaisten ja asukkaiden ajattelutapojen välillä, mistä kaupunkilaiset puhuivat. Tapasivat sanoa etteivät ajattele niin kuin me ajattelemme. Isä oli tästä kysyttäessä joskus sanonut, että kaupungissa totuttiin siihen että oli sähköä ja työkaluja, mutta sivistyksen tuolla puolen joko sinulta puuttui infrastruktuuri käyttää teknologiaa tai sitten saatoit kohdella kaikkea mikä vielä toimi taikaesineinä, joita ei tarvinnut ymmärtää. Isä oli sanonut, että kaupungit olivat kuin keitaita tyhjyyden keskellä – keitaita joita piti yllä ymmärrys, joka kasvatettiin jokaiselle sukupolvelle uudestaan lelujen avulla.

Jaana oli miettinyt mitä isä yritti sanoa ja vähän säikähtänytkin matkustamista. Jos matkustaminen teki ihmisistä yksinkertaisia, niin hän ei ollut varma halusiko hän sittenkään matkustaa. Äiti oli toki tuolloin rauhoitellut häntä hiukkasen sanomalla, että opimme kantamaan sisällämme omat maailmamme eikä niiden tarvinnut yksinkertaistua jos tahdoimme säilyttää sen mitä pidimme tärkeänä. Koneet, tarinat ja pelit olivat kulttuuria eivätkä ihmiset helpolla luopuneet sellaisesta äidin mukaan.

Jaana oli jäänyt pohtimaan tuota ja päättänytkin, että kantaisi mukanaan aina kirjaa täynnä piirrustuksia hänelle rakkaimmista laitteista, peleistä ja tarinoista, niin että hän aina saattaisi tehdä niistä todellisia minne ikinä menisikään. Päätös oli saanut vanhemmilta täyden hyväksynnän kun hän oli kertonut tästä heille. Isä olikin antanut hänelle seuraavana päivänä nahkakantisen kirjan piirroksia varten.

Kievari oli yksi parhaita paikkoja jutella kiertolaisille sekä kuulla näiden tarinoita kaukaisista paikoista. Jaana tapasi pitää mukanaan piirroslehtiötä ja kyniä aina siellä käydessään voidakseen piirtää kuvia kaikista niistä kaukaisista paikoista, joista matkalaiset kertoivat. Loputtomista aavoista, lentävistä laivoista ja oudoista sattumuksista. Eräät sanoivat, että jos kuljit tarpeeksi kauas, niin mikä tahansa minkä kykenit kuvittelemaan löytyisi olkoon kuvittelemasi tie tähtiin tai kaupunki, joka koki saman päivän uudelleen ja uudelleen. Jaana ei ollut tästä aivan varma, mutta hän ei toisaalta tiennyt mitä sanoa vastaankaan kun kysyttäessä kiertolaiset huomauttivat että kaupungilla oli keskuskatunsa ja se oli jo mainitsemisen arvoinen outous.

Ilkka usein kysyi kummajaisista ja muista otuksista, joita joskus eksyi kaupunkiinkin asti. Ilkka oli aina kiinnostunut elävistä olennoista siinä missä Jaana mieluummin kuvitteli maisemia ja koneita. Sysmien laumoista, jotka kuulemma vainosivat matkalaisia etenkin villeillä alueilla. Rajamaista, jonne putkahti mahdottomuuksia, joita kukaan ei ollut kuvitellutkaan.

Kerran eräs matkalainen – hänen nimensä oli ollut Härkämöinen – oli suostunut näyttämään oman sisäisen maailmansa Jaanalle ja Ilkalle sitä vastaan, että sai muutama Jaanan piirrosta. Hänen sielunsa oli ollut varsin kodikas. Se oli ollut sellainen puutakan lämmittämä, puun tuoksuinen ja pehmeän keltaisen valon lämmittämä koti. Ehkä parhaiten sitä kuvasi siellä ollut pitkä massiivipuusta tehty pöytä, jonka ympärillä oli kaksi pidempää penkkiä sekä pari pölleistä tehtyä yhden istuttavaa penkkiä. Katosta oli roikkunut himmeli ja ikkuna avautui lumiseen öiseen maisemaan. Härkämöinen oli laittanut Jaanan piirrustukset erään kirjahyllyn tasolle nojalleen ja kertonut, että askartelisi vielä niille kehykset kunhan ehtisi.

Oli tuntunut hienolta kun joku kokenut kiertolainen oli arvostanut hänen piirroksiaan niin suuresti, että halusi ne osaksi omaa sieluansa. Jaana oli ollut kenties himpun verran kateellinenkin sillä hänen oma sisäinen maailmansa ei ollut vielä ollenkaan yhtä pysyvä. Hän ei voinut edes säilyttää siellä tavaroitansa vaan ne pulpahtivat takaisin jos hän lopetti keskittymisen omaan maailmaansa. Ilkka oli siihen sanonut että ei kellään heidän ikäisellään vielä ollut omaa maailmaa ja kysynyt sitten Härkämöiseltä oliko kaikki maailmassa ollut joskus osa jonkun sielua. Härkämöinen oli sanonut ettei tiennyt, mutta jatkanut sitten että kävisi se toki järkeensä. Oudoimmat paikat olivat hänen mukaansa aina alkaneet jonkun omista haaveista ja kuvitelmista olkoon kyse leijuvista saarista tai paikoista, jotka jäivät kiertämään yhtä kehää. Siinä hän oli suorastaan vakavoitunut ja sanonut, että matkustaessa kannatti olla varovainen sillä, että joskus joidenkin sielut jäivät kiertämään yhtä kehää ja sellaiseen ei kannattanut jäädä ansaan. Hulluksihan sellaisessa tulee, jos kaiken kokee uudelleen ja uudelleen hän oli sanonut.

Ilkka oli kysellyt siinä sitten erilaisista pedoista. Sellaisista, jotka tulivat pesimään sinun sieluusi tai sellaisista, jotka kantoivat omaa pesäänsä mukanaan kaikkialle tai sellaisista, jotka olivat aiemmin olleet kiertolaisia joille tuli yhä omituisempia pakkomielteitä. Härkämöinen oli siinä sitten kertoillut kärsivällisesti tarinoita ja sanonut, että matkustaminen auttoi pitämään mielen avarana ettei jäänyt pelkästään omien ideoidensa keskelle. Siksi hän kuulemma piti Jaanan piirroksista kun ne muistuttivat sellaisesta mitä hän itse ei muuten olisi ajatellut. Oman sielun sisustamisen valinnat olivat kuulemma hyvinkin hienovaraisia kun sudenkuoppia oli ainakin yhtä monta kuin oli sieluakin.

Härkämöinen kertoili, että kerran kuulemma oli käynyt eräässä sielussa, joka oli valtava kellokoneisto, joka piirsi hiekkaan kuvioita. Pöytä, jonka ääressä hän oli istunut oli ollut valtavan rattaan päällä, joka pyöri jatkuvasti samalla kun Härkämöinen oli jutustellut tuon sielun omistajan kanssa.

Ilkka kysyi sitten miksi tehdä jotain niin erikoisia sieluja sekä miksi muut sitten menivät käymään niissä. Härkämöinen vastasi, että usein oudoimmista löytyi hienoimpia asioita. Portteja paikkoihin joissa kukaan muu ei ollut käynyt, esineitä joita ei voinut saada mistään muualta tai tietoa ja tarinoita. Ilkka oli siinä kysynyt sitten minkälaisia esineitä sitä sitten saattoi löytää sellaisista paikoista ja Härkämöinen vastasi, että kaupungistahan sai esimerkiksi valaisimia, joita ei saanut melkein mistään muualta.

Jaana oli jäänyt miettimään silloin, että oliko kaupunkikin jonkun sielun sisällä ja jos oli niin kenen sekä sitä miten ihmeessä se toimi jos hän meni omaan maailmaansa, ollessaan Härkämöisen kodissa tämän ollessa kaupungissa jos kukin niistä oli osa jonkun maailmaa.

Isä oli myöhemmin kysyttäessä kertonut, että osa maailmoista jäi elämään sen jälkeen kun ne synnyttänyt ihminen oli kuollut. Monet jättivät perinnöiksi koteja, mutta isä varoitti ettei sellaiseen kannattanut kiinnittää mahdottomasti huomiota ideana. Perinnöksi muille saattoi hyvinkin jättää piirrustuksen, joka selitti miten jokin kone toimii ja miten se rakennetaan ja sellaisella isän mukaan oli paljon suurempi vaikutus kuin kauniillakaan kodilla. Ajatus tuntui Jaanasta kovin hyvältä ja sai hänet puristamaan luonnoskirjaansa rintaansa vasten kaksin käsin.

Äiti oli siinä vaiheessa kutsunut heidän syömään ja huomauttanut, että kasvien kasvattamista varten oli tärkeää olla tarpeeksi maata. Resepti saattoi olla vaikka kuinka hyvä ikinä, mutta ilman ruokaan tarvittavia aineksia se oli vain paperia – ja sama päti äidin mukaan koneisiinkin. Piirrustukset vaativat sitä, että oli jotain mistä rakentaa koneita.